perjantai 30. syyskuuta 2016

Vaarojen Maraton 131km 30.9.2016

Kisaviikon maanantaina alkanut flunssa iski pahimpaan mahdolliseen aikaan. Tiistaina kitalaki oli tulessa ja olo täysin vetämätön, keskiviikkona kurkkukipu oli loppunut, tilalla nuha. Torstaina, kun ajettiin autolla Kolille, olin vaiheessa kuiva yskä. Perjantaina yleisolo oli ihan ok, pientä tukkoisuutta vielä, mutta yskäkin oli rauhoittunut. Siinä lähtökohdat pitkän matkan starttiin, ei hyvät, mutta päätin lähteä katsomaan miltä juoksu tuntuu.

Kärki, etenkin Micke, lähtee rauhallisesti
Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Suunnitelma oli lähteä yhden kierroksen verran tutustumaan uuteen reittiin, lähtöviivalla en sen suuremmasta haaveillut. Olo tuntui kuitenkin hyvältä ja irtauduin Laura-duosta 3km jälkeen. Muu poppoo oli karannut lähtökiihdytyksessä kauas, mutta Jauholanvaaran jälkeen alkoi edessä näkyä muutamia lamppuja, jotka sain napsittua kiinni. Lakkalan jälkeen edessä näkyi isompi letka, jonka saavutin Rykiniemessä kahluupaikalla. Hämmästys oli kova, kun huollossa oli samaan aikaan Saara ja V-P.

Rykiniemi
Kuva: Kari Kuninkaanniemi


Täytin pelkästään toisen vesipullon (toinen oli täynnä) ja lähdin huollosta ensimmäisenä. Muutaman kilometrin etenin yksin, kunnes Saaran ja V-P:n letka imi eron kiinni. Tässä sitten roikuin tuntumassa viitisen kilometriä, ylämäessä jäin, mutta tasaisella sain kurottua raon kiinni. Lopullisesti juna hävisi näkyvistä Kolinvaaran laskussa. Tämän jälkeen etenin yksin, kunnes pummikaksikko Tuure/Ballini ajoi kiinni kovalla vauhdilla. Ballinin kanssa edettiin kuitenkin yhdessä Kiviniemeen ja sieltä jonkun aikaa eteenpäin, mutta kun lähdettiin tieltä nousuun kohti Ryläystä ei ollut mitään saumaa pysyä perässä.

Kiviniemestä eteenpäin oli henkisesti huomattavasti helpompi edetä, kun tiesi koko aika tutulla reitillä missä mennään. Etelälenkki on harmaata mössöä eikä suurimman osan ajasta ole mitään hajua missä mennään. Ryläyksen lopussa lampun pystyi sammuttamaan ja homma helpottui entisestään.

Jeron kohdalla laskin, että jos pidän kiirettä, niin ehdin Ikolanahoon ennen 87km kärkeä, onnistui täydellisesti. Lepistö tuli lähes välittömästä ja hiljalleen muutakin porukkaa, oli mukava moikkailla tuttuja, piristyi itsekin hetkeksi. Tosin sillä seurauksella, että tulin laskun Pikku-Mäkrältä ehkä turhankin lujaa alas ja reidet menivät jumiin.

Olin koko aika seuraillut kilometrivauhteja, ja Mäkrän ylityksessä ne alkoivat jo ensimmäisellä kierroksella olla huolestuttavan hitaita. Yhden kierroksen tutustumistavoitteesta olin luopunut jo aikaa sitten ja käynnissä oli laskenta siitä, onko realistisia mahdollisuuksia 26h alitukseen. Alkuperäinen suunnitelma (ennen flunssaa) oli poistuminen puolivälin huollosta ajassa 11:20 eli toiseen kierrokseen jäisi aikaa 14:40, kilometrivauhteina 10:23 ja 13:26. Alun helpon pätkän ansiosta olin tuota aikataulua edellä parhaimmillaan tunnin, mutta nyt aloin olla siitä jäljessä. Huoltoon saavuin lopulta ajassa 11:15 ja toiselle kierrokselle lähdin 20 min. huollon jälkeen, ei siis kovin pahasti aikataulusta myöhässä.

Huollossa lihalientä, kokista, leipää ja suklaata, vaihdoin paidan, sukat ja pohjalliset. Fiilikset olivat katossa, kuten oheisesta MP:n videosta käy ilmi: Puolivälin huolto

Kun toista kierrosta oli edetty kymppi, sain kiinni Ilkan, joka eteni retkeilyvauhdilla. Lähdettiin kimpassa tavoittelemaan 26h cutoffin alitusta. Vähänkään helpommat pätkät yritettiin hölkätä, mutta matkan edetessä niitä tuli vähemmän ja vähemmän. Eteläpään kierrosta pimeällä ei ollut reitin tunnistamisen kannalta mitään hyötyä, se oli edelleen suurimmaksi osaksi harmaata mössöä. Maisemienkaan ihailuun ei ollut aikaa, aikaraja painoi liikaa päälle, en tykännyt yhtään. Aina kun kilometri tuli täyteen, katsoin väliajan ja totesin paljonko saatiin hyvää tai jäätiin jälkeen tasaisen vauhdin taulukosta. Tosin matkahan on oikeasti noin 135km, joten kilometrivauhdit olivat jo lähtökohtaisesti pielessä.

Matka Ahvenlammelta Kiviniemeen oli henkisesti raskain, muistin ensimmäiseltä kierrokselta tältä väliltä vain sen, että jossain vaiheessa oli harjanne ja nuotiopaikka. Sieltä ei olisi enää pitkä matka tielle ja kohti Kiviniemeä. Mutta niitä samanlaisia harjanteita tuli ja tuli, mutta nuotiopaikkaa ei vaan vittu näkynyt. Olin täysin ryytynyt.

Kiviniemen jälkeen käskin Ilkan jatkamaan omaa parempaa vauhtiaan, en halunnut olla jarruna. Tässä vaiheessa oli aikaa 1:40 enemmän maalin saavuttamiseen määräajassa kuin mitä ensimmäisellä kierroksella oli mennyt, vaikutti riittävältä.

Alusta alkaen oli ollut päällä pelkästään t-paita ja ohut takki, mutta nyt pidempi sadekuuro ja sen päälle tullut raekuuro pakottivat vaihtamaan kunnon takin. Oli kuitenkin mukavampi edetä, kun taas tiesi missä mennään. Lamppu piti sytyttää matkalla Ryläykselle, tosin pientä huolta aiheutti se, että olin joutunut ensimmäisenä yönä vaihtamaan lampun akun aivan liian aikaisin ja epäilin, riittääkö virta koko matkalle. Juuri ennen Ryläyksen huippua takaa tuli vielä ohi 87km sarjan kilpailija, jolta onnistuin pummaamaan varalampun.

Kuva: Kari Kuninkaanniemi


Loppumatka meni vauhdin hiipuessa, mitään väsymystä suurempia ongelmia ei ollut. Tankkailin edelleen geelin tunnin välein ja etumatkani cutoffiin hupeni kovaa vauhtia. Mäkrällä alkoi olla melkoisia haasteita tasapainon kanssa, muutama kunnon pannutus Hokien seinäpidosta (vitsi) huolimatta. Vasta hotellin kulmalla ennen 4km loppulenkkiä olin varma, että aikaraja alittuu. Eikä kiirettäkään enää tarvinnut pitää. Eetun välittävä viesti ”Tuu nyt ylös sieltä!” ja kuvat täysistä tuopeista kannustivat kovasti.

Vaaroilla kannattaa tulla viimeisenä maaliin, se tarkoittaa bileiden keskeyttämistä, kun kaikki lähtevät ulos ottamaan väsyneen raahustajan vastaan. Ikimuistoinen tapa päättää Suomen ehdottomasti rankin polku-ultra.

Kuva: Onevision / Juha Saastamoinen

Kuva: Onevision / Juha Saastamoinen


Tulokset

Movescount

2 kommenttia:

  1. Onnittelut Tommi! Loistavaa taistelua aikarajaa vastaan.

    VastaaPoista
  2. Hienoa! Loistavasti hallittu veto noilla taustoilla. Hattu päästä!

    VastaaPoista