sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Marcialonga -hiihto 26.1.2014

Sunnuntaiaamu, herätys 06:00 paikallista aikaa. Katsoin ulos ikkunasta, per... sataa uutta lunta, mutta onneksi hiljalleen. Marciolongan kisa on perinteisellä tyylillä ja siitä aiheutuu aina kaksi pään vaivaa. Millaisen luiston laittaa pohjiin, mutta ennen kaikkea miten saa hyvän pidon, eli kokonaisuutena hyvän suksen alle? Olimme voidelleet sukset edellisenä iltana ja kävin kokeilemassa pari sataa metriä. Toimii. Tosin meidän hotellin viereinen latu on pelkästään tykkilunta, joten se ei ihan anna kokonaiskuvaa suksen hyvyydestä.

Aamiaisen jälkeen varusteiden kasaus. Järjestäjiltä sai ilmoittautumisen yhteydessä ison muovipussin, johon voi laittaa vaihtovaatteet ja ylimääräiset kamat. Noin 500m kävely bussiasemalle, josta päästiin ekalla bussilla lähtöpaikalle. Olin siellä noin 40 minuuttia ennen omaa lähtöä. Bussi jätti meidät parkkikselle aivan ladun viereen ja päätettiin vielä testata suksea uudella yöllä sataneella lumella. Onneksi sitä oli vain pari senttiä, mutta kuitenkin. Luisto oli ihan OK, mutta ei niin hyvä kuin eilen, siedettävä. Pito sen sijaan oli huomattavasti huonompi ja kaiken lisäksi näytti siltä, että uusi lumi tarrasi kiinni hieman liian pehmeään pitovoiteeseen. Onneksi minulla oli muutama purkki mukana, ja ei kun vielä kiireellä lisää kovempaa purkkia päälle. Eihän se ulkona kylmässä kunnolla onnistu, mutta tuli nyt laitettua. Kannattiko? Vaikea sanoa, nimittäin siitä aiheutui muita ongelmia, joista jäljempänä.

Kilparyhmä starttasi kello 8:00 ladulta, seuraavat 500 hiihtäjän ryhmissä karsinoista vuorollaan siinä vaiheessa vielä sukset kädessä. Minun numeroni oli 2888, eli pääsisin matkaan noin 8:30. Aika otettiin chipillä lähtöviivan ylityksestä, joten sinällään sillä ei ollut väliä. Itse asiassa en tiedä miksi olin onnistunut saamaan noin pienen numeron, koska muut meidän ryhmän ensikertalaiset saivat yli 6500 numeron, eli viimeisen lähtöryhmän. Ehkä mulla on FIS pisteitä jostain aiempien talvien hiihdoista? En tiedä, vai lieko maine kiirinyt jo Italiaan saakka J Näinkin pieni lähtönumero antoi edes kohtalaisen mahdollisuuden hiihtää omaa hiihtoa.

Ylimääräiset vaatteet ja muut kamat pussiin, ja pussi oikealle lavalle ja karsinaan. Kusetti, mutta enää ei ollut mahdollisuutta helpotukseen. Aikanaan meidän karsinan ovat avattiin. En yrittänyt millään lailla ryysiä ryhmän kärkeen, vaan ajattelin että katsellaan miten homma alkaan kehittyä. 70km edessä, joten kyllä siinä kerkee hapottaa tarvittaessa. Heti ekassa nousussa paljastui pelin henki. Alkupätkän mäet olivat tässä vaiheessa jo aika muusina ja kiltisti mentiin jonossa haarakäyntiä ilman suurempaa kiirettä. Alamäissä joutui myöskin välillä aurailemaan, koska ladut olivat jo tässä vaiheessa aurattu sileiksi. Muutamissa laskuissa ohittelin rohkeasti ulkoreunoja hyödyntäen, kun muut aurasivat keskellä baanaa. Yleisesti kuitenkin jatkuvasti oli jonoja ja joskus pääsi helposti toista latua ohi, joskus molemmilla laduilla oli joku aiemmin lähtenyt hitaampi hiihtäjä jarruna.

Ohittamisen haaste nimittäin oli, että latu luisti kuitenkin paremmin kuin ladun väli tai ulkoreuna, jossa oli uutta lunta. Huomasin nimittäin aika pian, että minulla oli ihan hyvä pito alkuvaiheessa, mutta sitä oli nyt kerroksina liikaa ja se otti kiinni alamäessä. Yritin aina laskea isompia alamäkiä niin, että paino oli kokonaan kantapäillä ja kipristin samaan aikaan varpaita monoissa ylöspäin, jotta painoa olisi ollut mahdollisimman vähän pitoalueella. En pystynyt työntämään koko ajan tasatyöntöä pieneen ylämäkeen edellisenä päivänä testihiihdossa. Tosin silloin minulla oli ollut luistelusukset.

Canazei’n jälkeen alkoi laskuvoittoinen osio ja matkanteko alkoi edistyä paljon paremmin. Reitistä muuten enemmän eilisessä blogikirjoituksessa. Ekat 20km meni noin 1:43, eli kohtuu hidasta vauhtia, mutta sitä selitti kyllä väen paljous ja ylämäki. Seuraavat 40km meni noin 2:15, eli ihan eri vauhtia. Pääsin jatkuvasti  helposti eteen tulevista selistä ohi ja mitään vaikeuksia ei itsellä ollut koko aikana. Ihan täysiä en toki hiihtänyt. Juomaa otin ensimmäisillä juoma-asemilla yhden mukin vauhdista, ja käteen tuli mitä sattui, urheilujuomasta teehen. Loppupuolella, joissa juoma-asemia oli useammin, jätin ainakin joka toisen kokonaan väliin.

Taskussa oli varalla yksi geeli, mutta en missään vaiheessa edes harkinnut sen syömistä. Olisi ehkä pitänyt, sillä sitten sen viimeisen ylämäen alkaessa, alkoi voimat käsistä olla aika vähissä. Suksien pito oli myöskin hävinnyt alamäki osuudella, enkä ottanut viimeisen aseman voitelupalvelusta uutta pitoa. Olisi ehkä kannattanut. Viimeisen ylämäen alku oli kohtuullisen jyrkkää ja latu oli taas mennyt ihan soosiksi. Kävelyksi meni ja sekin lipsui pahasta. Onneksi loppupuolella ylämäkeä alkoi olla taasen ladun tynkää ja sain edes vähän hiihdettyä. Jos on juossut Vaarojen maratonin vika nousun, niin tätä voisi verrata samaan. Erona vaan on se, että nyt on sukset jalassa ja alla pöperöä lunta, jossa eteneminen himppu hankalaa.

Viimein maalisuora häämötti. Yleisöä oli tosi paljon ja sitä oli ollut myös reitin varrella. Kaikenlaiset torvet ja räikät lauloivat jatkuvasti. Bravo, bravo –huudot kannustivat hiihtäjiä. Kuuluttajakin poimi nimeni ja ajassa 4:44:20 saavuin maaliin. Nyt se on tämänkin hiihto hiihdetty.

Hiihdon jälkeen kaikki toimi aivan upeasti, oli juomaa ja ruokaa. Sukset sai jättää säilöön ja lähtöalueelle jätetyt pussit vaihtovaatteineen olivat selkeästi löydettävissä ja 7000 pussia hyvässä järjestyksessä. Ja eri lähtöryhmien pussit vielä eri väreissä. Kaunis näky.
Vaihdoin vaatteet ja jäin vielä maalialueelle odottelemaan kavereita ja fiilistelemään hyvää tunnelmaa. Aikanaan sitten taas bussilla hotellille ja saunaosastolle rentoutumaan. Kyllä italiainen osaa järjestää ja tunnelmaa on himppu enemmän kuin Pirkka-hiihdossa. Ero lienee samaa luokkaa kun Tukholman maratonin ja Vantaan maratonin välillä tunnelmassa ja fiiliksessä. Suomalaisiin tapahtumien hyvä puoli on taasen se, että saa tehdä oman suorituksen, ei ole ryysistä.

Viralliset kisasivut osoitteessa : http://www.marcialonga.it/marcialonga_ski/index_en.php

lauantai 25. tammikuuta 2014

Marcialonga hiihto 26.1.2014 ennakko

Tämän talven yksi uusista jutuista oli osallistuminen ulkomaalaiseen hiihtotapahtumaan. Onnistuin jo viime kesänä saamaan paikan Marciolongan 70km perinteinen hiihtotavan kilpailuun. Olin aiemmin hiihtänyt mm. Pirkka-hiidon ja Lapponia-hiihtoviikon useasti, joten pitkän matkan hiihto ei sinänsä ollut uusi juttu. Mutta hiihto ulkomailla on ja etenkin Italiassa.

Lensin Muncheniin ja sieltä porukkalla vuokra-autolla Predazzoon, jossa majoitumme. Predazzo on reitin varrella lähtö- ja maalipaikan välissä. Itse reitti menee aivan meidän hotellin vierestä.

Marcialonga -hiihto on siinä mielessä erikoinen, että lähtöpaikka (Moena) ja maali (Cavalese) ovat eri paikoissa. Ensin lähdetään hiihtämään 18km ylämäkeen kohti Canazeita, jossa käännytään ja tullaan toista latua alaspäin noin 45km. Noin 4,5km Cavalesen alapuolella Molinan laaksossa käydään kääntymässä ja tullaan takaisin ylämäkeen. Viimeinen 2,5km onkin sitten jyrkkää ylämäkeä.

Eli periaatteessa reitti on varsin helppo, jos vaan saa riittävän pidon alkuun ja jaksaa loppunousun. Keskiosuus on muutamaa isohkoa nousua lukuun ottamatta pientä alamäkeä.

Kun saavuimme hotellille, niin hämmästys oli suuri. Ei vielä tietoakaan ladusta esimerkiksi meidän hotellin ympärillä. Toki muutamia lumikasoja oli jalkakäytäville jo ajettu. Lämmintä oli monta astetta ja ihmettelimme, että täälläkö pitäisi muka hiihtää?
Reitti menee Predazzon ja Moenan kylien läpi. Tuntui aika uskomattomalta, että muutaman päivä ennen kisaa, oli vain asfalttia.


 Lauantaina aamulla oli jo osa pienimmistä tiestä saanut lumipeitteen. Tuosta sitten talojen välistä noin 7000 osallistujaa hiihtää sunnuntaina. Ja olen kuullut, että tuhansittain kannustajia olisi reitin varrella. Saa nähdä mitä tuleman pitää.

Voisiko näin tapahtua Suomessa? Pirkka hiihdossa ei saada latua edes jalkakäytävälle, vaan muistaakseni noin kilometrin matkan joutuu kesken hiihdon juoksemaan, vaikka lunta olisi ihan vieressä levittää. Rahan säästöä vaiko lupaongelma viranomaisen taholta? En tiedä, mutta pikku homma näiden latujen tekemiseen verrattuna.




Mutta muutamat isoimmat tiet olivat vielä työn alla. Lauantain iltapäivällä lunta ajettiin jostain kuorma-autoilla kylän keskustan teille ja hiihtobaanaa syntyi.

Aika uskomattomalta tuntui.


Kisan kannalta suurin haaste lienee pito. Aamulla pitäisi olla useita asteita pakkasta ja toisaalta osa lumesta rakeisempaa tykkilunta ja osa luonnonlunta. Onko viimeisessä mäessä enää mitään pitoa jäljellä. Se nähdään huomenna. Itse kisasta sitten oma juttu.



maanantai 6. tammikuuta 2014

Loppiaisrogaining 6.1.2014

Tänäkin vuonna IhanHukassa-tiimin ohjelmassa oli perinteinen Loppiaisrogaining. Kiitos lumettoman alkutalven, juoksuharjoittelu oli jatkunut Raato-juoksusta tauotta. Edellisenä lauantaina olimme käyneet kipaisemassa Nuuksion takalenkin, reilut 50km. Alunperin kisaan oli ollut tarkoitus lähteä koko kolmikolla, mutta Tommi joutui perumaan osallistumisen kipeytyneen säären takia. Arvaten Tommin poissaolo tulisi tarkoittamaan ongelmia varsinkin pimeän tullessa. Sen verran heikkoa minun ja Antin yösuunnistustaidot (ja näkökyky) ovat. Mutta läksimme metsään ihan vaan ulkoilemaan.

Maasto ja alue oli osittain tuttua, mutta maastossa olevista poluista meillä ei ollut ennen lähtöä mitään käsitystä. Kesällä olin käynyt ko. maastossa suunnistamassa ja viime talvena tuli hiihdettyä Sipoon korven latuja. Kartat saatuamme meille hahmottui suunnitelma lähteä kiertämään rasteja alakautta vastapäivään. Kartan mukaan polkuja oli suhteellisen vähän, jonka takia arvioimme etenemisvauhdin hitaaksi ja teimme vain n. 45km reitin.

Alkuun meni ihan kohtuullisesti reittiä 25-42-57, tosin jo 42:lla teimme pienen lenkin, kun menimme ensin rastin alapuolelta ohi. Kun läksimme rastilta 57 kohti 48:aa huomasimme, että maastossa on paljon enemmän polkuja, kuin mitä karttaan on piirretty ja jotkut isommat ”polut” ovat jopa ruskealla värillä, eli ihan saman värisiä kuin korkeuskäyrät, mutta aavistuksen paksumpia. Rasti 48 löytyi helposti, vaikka alun perin meillä oli ollut tarkoitus mennä karttaa merkittyä polkua rastin lähelle, mutta olimmekin ihan eri polulla ja tulimme suoraan polkua lähes rastille. 


Seuraavat rastit 27 ja 29 löytyivät helposti. Sitten vaan tietä pitkin motarin toiselle puolelle.  Sillan jälkeen päätimme, että juoksemme ensin hirviaidan reunaa rastin pohjoispuolelle, josta nousemme rastia kohden. Alueella oli useita koiranulkoiluttajia ja eräs koira lähtikin juoksemaan peräämme, kun lähdimme nousemaan rinnettä ylöspäin kohti rastia. Koira taisi kerran jopa napata Anttia kädestä kiinni. Huusimme useaan otteeseen koiranulkoiluttajalle, että voisitko ottaa koiran haltuun. Eipä koira oikein totellut. Liekö episodi vienyt liikaa huomiota, sillä taas teimme pienen pummin, kun nousimme ensin isommalle mäelle 100 metrin päässä rastilta.

Seuraava rasti 32 napattiin helposti tietä, polkua ja lammen rantaa juosten kuten seuraavakin 38, joka oli hieman polulta sivussa. Tästä jatkoimme kohti rastia 50 taas polkua pitkin, joka kyllä sitten hävisi sähkölinjan ylityksen jälkeen, mutta rasti oli kuitenkin helppo löytää isojen kalliojyrkänteiden välistä. Samaa reittiä takaisin ja suunta ojanvarressa kulkevaa polkua pitkin jyrkänteen alla olevalle 55:lle. Seuraavaksi suuntasimme tien yli rastille 45 ja sieltä takaisin tietä pitkin kohti Fiskträskiä ja järven molemmin puolin olevia rasteja 34 ja 35, josta homma jatkui edelleen kohti rasteja 51 ja 46. Tässä vaiheessa kilometrejä oli kertynyt noin 30km ja aikaa kulunut vasta reilut 5 tuntia.

Homma tuntui olevan hanskassa. Laskimme, että meillä jää noin tunti ylimääräistä aikaa suunnitellun reitin läpivientiin. Seuraavalle rastille 41 mentäessä alkoi jo hämärtää ja kartan luku alkoi olla vaikeampaa. Rastin jälkeen viritimme lamput ja samalla pidimme lyhyen energiatankkaustauon. Ja ei kun takaisin taas isommalle tielle ja talon nurkalta lähtevää polkua pitkin kohti rastia 52. Tässä kohtaa alkoivat ensimmäiset haasteet. Metsäkone oli muuttanut polun uran aivan erilaiseksi ja käännyimme liikaa vasemmalle kohti etelää. Meidän onneksi menimme yhtä matkaa tässä vaiheessa Reijon ja x kanssa. Päätelimme sijaintimme aivan oikein ja löysimme ojan ja seuraavasta ojan risteyksestä myös rastin 52. Siitä jatkoimme edelleen lähes yhtä matkaa kohti rastia 36, joka löytyi myös Reijon avustuksella helposti.

Tässä vaiheessa tiemme erosivat ja me läksimme pimeässä tarpomaan kohti rastia 58, joka varsinkin rastipisteenä näytti kohtuullisen helpolta. Todella korkea pitkulainen kallio. Kuitenkin suunnassa pysyminen pimeässä metsässä tuotti hieman ongelmia jo tässä vaiheessa ja kerran huomasimme olevamme väärällä puolella erästä kalliota. Onneksi se oli helppo päätellä siitä, että kallio käänsi meitä selkeästi pois suunnasta, ei muuta kuin hieman takaisinpäin ja toiselta puolelta kalliota. Iso jyrkänne löytyi lopulta ja sen jälkeen arvoimme hieman, että mistä kohtaa pääsee jyrkänteen päälle. Jouduimme kiertämään aivan toiselle puolelle jyrkännettä, ennen kuin kiivettävä paikka löytyi ja rasti sen päältä.



Seuraavaksi suuntasimme kohti rastia 54. Jyrkänne, jonka päällä jossain kohtaa rasti oli, löytyi kohtuullisen helposti, mutta sitten alkoivat ongelmat. Pimeän näkökyvylläni en pystynyt hahmottamaan kartasta tarkasti, missä kohtaa rasti sijaitsi isolla harjanteella. Samoin Antilla oli ongelma, risu oli osunut häntä silmään ja piilolasi oli mennyt luomen alle kurttuun, eikä hän saanut sitä sieltä pois. Kaveri oli juossut metsässä viimeiset rastivälit yhdellä silmällä. Sitten meillä oli myös toinen ongelma. Rastitunniste oli kivi, mutta en minä ainakaan tässä vaiheessa edes tunnistanut kartasta kiveä. Tämä johtui siitä, että emme tässä vaiheessa kumpikaan tajunneet, että tässä kartassa kiven merkki ei olekaan musta piste, vaan väärin päin oleva T. Pyörimme arviolta 30 minuuttia harjanteella ennen kuin oikea kivi löytyi. Karttaa yritimme tulkita useasti, mutta olimme selkeästi olleet koko ajan liian ylhäällä.

Seuraavaksi läksimme suunnistamaan tietä pitkin kohti rastia 49. Taktiikkamme oli mennä ensin tieltä polulle ja sitä pitkin ojalle ja ojan vartta rastille. No, ensin ongelman aiheutti se, että maastossa oli paljon enemmän polkuja kuin kartassa ja se polku, jota etenimme kohti rasti alkoi kääntyä väärään suuntaan. Teimme päätöksen mennä maastoa pitkin kohti ojaa, joka tulikin vastaan. Sitten vaan joen vartta kohti rastia. Emme tässä vaiheessa tietenkään tarkistaneet, että rastihan ei ole merkitty ojan varteen, vaan se on kivi. Aikamme pienessä kuusikossa ojan vartta seuraten tulimme ojien risteykseen ja tajusimme, että olemme jo menneet rastin ohi. Tässä vaiheessa tajusimme tarkistaa rastimerkin ja kartan tarkastelun jälkeen huomasimme, että onhan siinä taas se T, mutta hieman ojan vieressä. Ei siis muuta kuin ojan reunaa takaisin päin ja löytyihän se kivi. Pummia yhteensä noin 20 minuuttia.

Tässä vaiheessa alkoi aika käydä vähiin ja kaiken huipuksi meidän molempien kelloista loppui akut. Minun Garmin hyytyi ajassa 7:37. Onneksi tuolta maaliin oli pelkkää tietä ja juoksuvoimia oli hyvin jäljellä. Matkalla käytiin vielä poimimassa tien vierestä rasti 56 mäen päältä, mutta 22, joka oli alun perin mukana plänissä jätettiin ajan puutteen vuoksi leimaamatta. Lopussa piti vielä oikaista pellon kulman yli, jotta varmasti oltiin maalissa kännykän kellon mukaan hieman alle 8 tunnin.

Kiitos järjestäjille. Tällä kertaa Loppiaisrogaining ei ollut todellakaan tiejuoksua, vaan hienoa suomalaista maastoa parhaimmillaan.

 Tämän jälkeen saakin sitten talvi tulla, sillä Marcialongan hiihtokisaan on enää kolme viikkoa.