sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Mammuttiruntu 25.-26.10 2013

Palattiin Juhan kanssa jälleen rikospaikalle eli Mammuttimarssiin. Vuonna 2010 lähdettiin Mammutissa ensimmäistä kertaa yli maratonin mittaiselle lenkille, jonka piti olla ratamestarin mukaan 56km tai jotain, mutta joka olikin sitten lopulta 70km. Sille tielle on sitten jääty, kun todettiin, että helpostihan se meni.

Pikkasen arvelutti lähteä kolme viikkoa Vaarojen Ultran jälkeen Mammuttiruntulle (speksin mukaan 130km), mutta kun Koli meni ihan kävelyreissuksi, niin ehkä siitä oli hieman helpompi palautua.

Suuri osa lystiä oli jälleen kerran reittisuunnitelman laatiminen, kaikkien eri oikaisujen jälkeen matkaksi näytti tulevan n. 122km. Pariin paikkaan oli olemassa vaihtoehtoisia suunnitelmia, joita sitten sovellettiin lennossa tuntemusten mukaan.

Intoa piukkana ennen lähtöä?
Kuva: Tomi Mäkelä

Matkaan lähdettiin perjantaina illalla 20:45, ekassa startissa Mahottoman (170km) kolme juoksijaa ja 6 Runtulaista. Ensimmäisen rastin piti olla helppo nakki, mutta lähdön euforiassa kartan lukeminen jäi hieman toisarvoiseksi ja vajaa kilsa lähdöstä valittiin väärä latupohja, pienen koukun jälkeen päästiin takaisin uralle. Rastia lähestyttäessä kartalta löytynyttä polkua ei löytynytkään maastosta ja kun kompassi oli repussa, päädyttiin takaisin melkein samaan paikkaan, jossa oltiin 300m aikaisemmin.  Kompassia ja nykyteknogiaa hyödyntäen rastikin sitten lopulta löytyi. Paska alku, mutta onneksi ei oltu suunnistuskilpailuissa.

Rastin jälkeen otettiin luku ja todettiin, että meitä oli viisi samassa ryhmässä. Mahottoman miehet Jari ja Sakari häipyivät nopeasti horisonttiin ja jatkettiin Jussin kanssa kohti kakkosta. Juha oli tapansa mukaan sähköjänis alkumatkasta ja päästeltiin menemään aivan liian kovaa vauhtia, kilometrivauhdit pyörivät kutosen pinnassa ja nopein näytti menneen 5:25.

Oikaisu kolmoselle ajautui liian alas suon reunaan, tossut kastuivat ja pysyivät märkinä koko reissun. Nelosen jälkeen Jussi totesi, että vauhti on hänelle liian kovaa, palautin hänet kartalle ja lähdettiin Juhan kanssa kahdestaan jatkamaan matkaa.

Vitoselle mennessä heitettiin reput tien reunaan ja otettiin rasti pistona. Tiellä takaa lähestyi pari juoksijaa. Hieman yllätyin, kun kyseessä oli kovakuntoiset Nopsakoipi ja Pohjan Tähti. Olivat pummanneet ykköstä siis vielä enemmän kuin me. Hieman ennen rastia vastaan tulivat Jari ja Sakari, olivat pummanneet jotain matkalla, koska eivät olleet kuin reilu 5 minuuttia edellä.

Kutoselle otettiin kierto järven länsipuolta, ei tarvinnut paljon suunnistaa ja ennen rastia sai taas jättää reput hetkeksi  pusikkoon. Juhankin pahin into alkoi laantua ja vauhti tasaantui. Ensimmäiseen maratoniin käytettiin aikaa tasan 5h.

Seuraavalla rastilla odotti reissun ”kohokohta” eli uimarasti, tarjolla olisi tietysti ollut myös vaihtoehtoinen reilun 3km sakkolenkki, mutta kun sitä matkaa kertyy tässä hommassa ihan riittävästi muutenkin, niin käytiin kastautumassa. Juha hoiti oman osansa tyynesti eikä ilmeisesti tuntunut missään. Mun mielestä vesi oli helvetin kylmää ja märkien pelastusliivien pukeminen oli todella vittumaista. Nössö mikä nössö.

Uimarastilla on kivaa...

Uinnin jälkeen kietaistiin järjestäjien tarjoamat makkarat naamaan ja lähdettiin jatkamaan matkaa. Jonkun aikaa piti pitää kierroksia yllä, että sai taas veren kiertämään jaloissa ja käsissä.

Kasille kierrettiin oikean kautta, mikä osoittautui hyväksi valinnaksi, koska vasemmanpuoleista polkua ei ollut enää olemassa. Sitä etsittiin haravoimalla tuloksetta rastilta lähdettäessä, lopulta päädyttiin kuitenkin oikealle uralle. Uimarastilla vaihdetut kuivat sukat saatiin onneksi kasteltua suolla ja palattiin totuttuun olotilaan.

Tammisaaressa etsittiin avoimia vesipisteitä vierasvenesatamasta ja käytiin kolkuttelemassa paikallisen hotellin ulko-ovea tuloksetta. Tehtiin pikainventaari juomista, olin kietaissut melkein koko leilin tyhjäksi (lähdössä 2l), jäljellä oli myös 2 puolen litran kokista, Juhalla oli suunnilleen saman verran.

Keskusaukion lähistöllä kyselin paikalliselta alkuasukkaalta, arviolta 70v nainen aamun sauvakävelylenkillä, että olisiko tietoa mistä saisi vettä, hieman säikähtäneen oloisen naisen vastaus oli ”Jag talar inte finska”. Yritin ruostuneella ruotsinkielellä ja rouva näytti vielä pelokkaammalta eikä puhunut enää mitään. Luovutin. Ehkä olisi pitänyt sammuttaa otsalamppu eikä osoittaa 700 lumenea päin näköä… Keskustan alueella nuohottiin vielä urheilukentän kulmat vesipisteiden varalta sekä katseltiin omakotitalojen vesipisteitä sillä silmällä. Niissä paikoissa missä vettä olisi ollut tarjolla, oli auto pihassa, joten jätettiin väliin. Todettiin, että yritetään seuraavaksi Snappertunassa, kun päivä valkenee, tai ja jos on aivan pakko, niin pillereillä jostain jonkasta.

Seuraavalla välillä kymppirastille silmä alkoi painaa tuhottomasti, mutta selvisin siitä varttitunnin räpyttelyllä. Hieman ennen rastia Pohjan Tähti ajoi meidät lopulta kiinni, kuljettiin loppumatka rastille yhdessä ja sen jälkeen mies häipyi kevyellä askeleella näkyvistä.

Rastilla 11 pidettiin 10 minuutin aamiaistauko ja vedettiin sämpylät naamaan, upposi hyvin kokiksella. Tässä vaiheessa alkoi ilmeisesti olla vintti aika pimeänä, koska luin karttaa hieman pieleen ja yritin lähteä hortoilemaan suolle, onneksi Juha sai taottua järkeä päähän ja jatkettiin taas oikeaan suuntaan.  Toinen maraton täyttyi näillä main, aikaa meni jo 6:15 (ilman uintirastia).

Raaseporin linna, rasti 12.


Snappertunassa ei nähty ristin sielua ja matka jatkui ilman vesitäydennystä. Samalla alkoi ripsottaa vettä taivaalta, parempi siis jatkaa matkaa suu auki, ehkä sieltä saisi jotain sattumia. Tiellä pidettiin varmaan tosi kovaa vauhtia, koska onnistuttiin vetämään yhdestä risteyksestäkin pitkäksi.

Pohjan Tähti nähtiin viimeisen kerran hieman ennen Linnanraunioita, eroa taisi olla puolisen tuntia tässä vaiheessa ja ero kasvamassa kovaa vauhtia.

Rastin jälkeen vaihdettiin viimein sadetakit päälle. Oli jo aikakin - kumma miten näin yksinkertaiseen toimenpiteeseen saa menemään liki kymmenen minuuttia aikaa. Seuraavalle rastille lähdettiin pellon poikki, muitakin jälkiä näkyi, joten sama reitinvalinta oli ollut marssisarjalaisillakin. Pelto oikaisi mukavasti, mutta kovin kevyttä siellä ei ollut tarpoa, kengät keräsivät mutaa sen verran, että jaloissa oli tonnin stiflat.

Pellon oikaisussa Juha ajautui hieman erilleen ja päätti jatkaa eri reittiä ja jättää viimeisen kynnöspellon ylittämättä. Tiesin, että aikaa palaa enemmän ja kävelin rauhallisesti eteenpäin ja soitin pari puhelua. Kohdassa johon oli sovittu treffit ei näkynyt ketään, jatkoin edelleen matkaa taaksepäin vilkuillen ja ihmettelin mihin Juha on jäänyt. Jonkun ajan kuluttua sain taas seuraa, kartta ei kuulemma ollut pitänyt paikkaansa ja oli tullut pieni pummi. Justjust.

Syksyn värejä.


Matkaa jatkettiin ilman suurempaa dramatiikkaa, oikea sääri alkoi vaivata ja juoksemaan lähtö tuntui aina hieman tuskalliselta. Ei se kyllä mitään juoksemista enää tässä vaiheessa ollut vaan jotain ihme nylkytystä. Vauhti oli sen verran hidasta, että nesteen kulutus oli aika maltillista, jossain vaiheessa todettiin että selvitään niillä litkuilla millä oltiin lähdetty matkaan eikä tarvita täydennystä. Toiseksi viimeisellä rastilla jaettiin puoliksi viimeinen kokis.

Viimeiseltä rastilta oli jäljellä enää melko tylsä pätkä valtatien reunaa kohti maalia. Sen verran kiristettiin, että päästiin tunnin alle viimevuotisen ajan.

Loppusuoralla pohdittiin, ollaanko me tyhmiä vai kovia. Todettiin, että varmaan molempia. Ens vuonna uudestaan.

Matkaa kertyi lopulta n. 121km, aikaa paloi 17:48



tiistai 8. lokakuuta 2013

Vaarojen Maraton 5.10.2013

Tänä vuonna Vaaroilla oli ohjelmassa ultramatka 86km. Viime vuonna juoksin yhden kierroksen aikaan 5:16:26, kahtena edellisenä vuonna olin joutunut jättämään reissun väliin sairastumisten takia. Olin todella tyytyväinen viime vuoden aikaani ja siltä pohjalta oli hyvä lähteä hakemaan lisää haastetta tuplamatkalta.

Kokemusta pidemmiltä matkoilta on kertynyt viime vuosien aikana 24h Rogainingeista, Mammutista ja parista alppijuoksusta, joten mistään uudentyyppisestä haasteesta ei ollut kysymys.

Olin jo aikaisempina vuosina katsonut ultramatkan toisen kierroksen aikoja ja hieman ihmetellyt, ehkä jopa hymähdellyt, liki yhdeksän tunnin toisia kierroksia. Vaan enpä hymähtele enää.

Oikea nilkka muljahti kesäkuun lopussa, mutta parani melko nopeasti. Elokuun lopussa sama nilkka meni suunnistaessa kunnolla ympäri ja sen jälkeen juoksua on tullut melko vähän, korvaavana harjoitteena on ollut pyöräily. Ei nilkka vieläkään kunnossa ollut, mutta teippaamalla yritin saada sen siihen kuosiin, että sillä voisi edes lähteä yrittämään Kolilla.

Aikataulun juoksua varten oli laskenut viime vuoden ajan perusteella. Ekaan kierroksen +30min eli 5:45, taukoon ja siirtymään 15min ja toinen kierros 7h. Näillä loppuajaksi tulisi 13h, realistisempana pidin 13:30 aikaa ja sen jälkeen alettaisiin mennä kiihtyvällä tahdilla pettymyksen puolelle.

Toimet hotellilla oli selvät, saavuttiin perjantaina illalla, ilmoittautuminen, illallinen ja kamojen valmistelu aamua varten ja sitten nukkumaan. Yöstä tuli huono, unet jäivät  vajaaseen kahteen tuntiin, ei siis mitään uutta tällä osastolla. Aamiaisen kautta lähtöviivalle ja klo 7 menoksi.

Polarin GPS ei koskaan herännyt henkiin, mutta sillä ei ollut paljon merkitystä. Lähdettiin Juoksufoorumin Von Mähösen kanssa juoksemaan yhtä matkaa, ensimmäiset kilometrit mentiin ruuhkassa aika verkkaisesti, mutta 3km jälkeen päästiin etenemään haluttua vauhtia. Nilkkaa joutui alusta alkaen varomaan, ei siihen varsinaisesti sattunut, mutta muistutti kyllä olemassaolostaan. Polkuosuuksilla täytyi tarkasti katsoa mihin askelensa sijoittaa.

Sykkeet olivat tapissa heti alusta lähtien, lukema huiteli 150-160 välillä ei kovin kaukana yläkynnyksestä vaikka vauhti pysytteli suunnilleen laatimassani ”helpossa” aikataulussa. Kiviniemeen asti ei mitään ihmeitä tapahtunut, samassa letkassa mentiin ja veneeseen päästiin ilman jonotusta. Vesipiste ohitettiin ilman pysähdystä, molemmilla oli riittävästi nestettä. Kaivoin kuitenkin Ässä-Mixit tiepätkällä esiin ja aloin puputtamaan niitä.

Nousuissa aloin jäämään Mähösestä, mutta tasaisemmilla pätkillä kuroin eron kiinni. Hieman ennen Ryläyksen korkeinta kohtaa takaa alkoi hönkiä porukkaa ohi ja Mähösen selkä loitota. Ryläyksen jälkeisessä pahimmassa laskussa jalat luistivat alta ja putosin perseelleni, samassa rytäkässä taittui yksi vasemman käden sormista melko pahasti, mutta muita vauriota ei onneksi tullut. Matka jatkui pienen kiroilusession jälkeen.

Toisella vesipisteellä täydensin juomaleiliä ja huutelin samalla kannustusta Hietalan Jannelle, joka ohitti kohdan ultrasarjan kakkosena. Täydennys- ja tyhjennystauon jälkeen lähdin hölkkäämään tietä pitkin kohti satamaa. Aika väsynyttä alkoi meno olla jo tässä vaiheessa, ei hyvä.

Tiepätkällä oikean jalan kantapää alkoi kipuilla. Kenkinä olivat Salomon Sense Ultrat, joissa ei vaimennuksia liiemmin ole. Pielisen rantaan laskeuduttaessa on aika jyrkkä kohta ja siinä saman jalan jalkapöytään alkoi pistää helvetillisesti.  Kengät olisi pakko vaihtaa toiselle kierrokselle, jos halusi päästä maaliin. Keskeyttämispohdinnat alkoivat jyllätä pääkopassa. Päätin kuitenkin könytä mäet ylös ja katsoa taukopaikalla miltä tuntuu siinä vaiheessa.

Ensimmäiseen kierrokseen meni lopulta aikaa tasan 6h, ei mikään mahdoton romahdus tavoiteaikataulusta, mutta tiedossa oli, että tästä eteenpäin ero sen kun kasvaisi. Ensimmäisen kierroksen keskisyke oli 153, eli viisi pykälää alle edellisen vuoden yhden kierroksen lukeman, aivan liikaa siis.

Raahasin taukopaikalla varustekassini sisälle ja aloin vaihtamaan kenkiä. Tarkoitus oli laittaa nastalliset talvilenkkarit, mutta olin jättänyt ne hotellihuoneeseen. En jaksanut lähteä niitä hakemaan vaan valkkasin alle Mizunot, joissa oli enemmän vaimennusta. Kuuntelin sivukorvalla muiden keskeyttämispohdintoja ja tein päätöksen, ettei tänne asti kannattanut ajaa keskeyttämään. Takki ja lamppu reppuun, vettä leiliin, pikkasen ruokaa naamaan ja 16min. tauon jälkeen takaisin tien päälle. Aika kankea olo.

Alun polkupätkällä ja tiellä pystyin vielä osittain hölkkäämään, mutta kun tieltä poistuttiin kohti Kiviniemeä, oli turha yrittää juosta, oikea reisi oli täysin jämähtänyt. Tasaisin väliajoin takaa tuli porukkaa, joka pystyi vielä juoksemaan tasaisilla polkuosuuksilla, itse luovutin ja totesin että tästä tuli aika pitkä kävelyreissu, maaliin olisi vielä 36km.

Kiviniemi oli viimeinen paikka, jossa olisi enää kannattanut keskeyttää, en sitä oikeastaan edes harkinnut, kun kerran tänne asti olin raahautunut. Lisää vettä ja nokka kohti Ryläystä. Kävellen pätkä Ryläyksen huipulle tuntui kestävän ikuisuuden. Laskeskelin että huipulle pitäisi ehtiä ilman lamppua ja näin kävi. Tällä pätkällä en nähnyt ketään, tuli semmonen tunne, että on ihan yksin koko mäellä. Jälkeenpäin GPS seurannasta kun katsoo, niin porukkaa on sekä edessä että takana, eikä edes kovin kaukana.

Pitkospuiden jälkeen pysähdyin laittamaan lampun päähän. Juuri ennen jatkamista kaivan repun sivutaskusta viimeisen pussillisen Ässä-Mixejä, jotka levisivät pitkin Ryläyksen rinnettä, kun Minigrip-pussin sulkija on jäänyt auki. Voihan v...u. Menee useampi minuutti kun poimin niitä, osa päätyy suuhun ja osa takaisin pussiin. Pienen ajan kuluessa 6 ihmistä menee ohi, joten ihan yksin en tosiaan mäellä ollut.

Samalla alkaa ripottaa vettä ja kaivan vielä takin repusta. Sade aiheuttaa sen, että juuret muuttuvat liukkaammiksi ja kenkäni muuttuvat kusiluistimiksi. Olen jatkuvasti kaatumassa ja meno on enemmän Bambi On Ice kuin polkujuoksua, tai edes kävelyä. Hommaa ei yhtään helpota jalat, joissa ei ole enää mitään voimaa, alaspäin meno on todella hidasta.

Kaikki loppuu kuitenkin aikanaan, pääsen tielle ja helpommalle polkupätkälle kohti toista vesipistettä. Siellä saan muutamat ohitseni menneet kiinni. Viimeisen kympin kävelemme vuorovedoin Anne R:n kanssa yhdessä. Maaliin saavutaan hieman ennen klo 22, aikaa kului siis lopulta liki 15h, ei ihan suunnitelman mukaan. Toiseen  kierrokseen kuluu taukoineen 8:54, ei ole paljon varaa naureskella kenellekään. Tai ehkä itselleni, kuten kuvasta näkyy.

Kuva: Tuija Rantalainen


Eipä taida olla paljon muita mahdollisuuksia kuin tulla ensi vuonna parantamaan aikaa…


Aikavertailua eri pätkiltä:

2012 1. kierros 2. kierros
Lähtö-Kiviniemi 1:57 2:06 3:01
Kiviniemi-Vesipiste 2:06 2:24 3:38
Vesipiste-Maali 1:14 1:30 1:55
Tauko+siirtymä 0:20

Sykkeet
Tulokset 86km

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Pirkan hölkkä 6.10. – Tästä ei voi kun parantaa..

Tiimin päätapahtuma lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna taisi olla Vaarojen maraton. Minä päätin kuitenkin jättää sen tänä vuonna väliin, olinhan juuri lomaillut viikon Alpeilla Sveitsissä, joka tunnetusti ei ole mikään erityisen halpa maa.. Syyskuussa kun kyseinen viikonloppu oli edelleen vapaa, alkoi Pirkan hölkkä houkutella. Kyydit, kulkemiset sun muut järjestyivät niin helposti, että päätin ilmoittautua mukaan. Minulle kyseessä oli ensimmäinen Pirkan hölkkä ever.

Pirkan hölkkä juostiin sunnuntaina 6.10. Valkeakoskelta Tampereelle. Reitti 33km kulkee pääasiassa pitkin hiekka- ja ulkoiluteitä, välissä on jonkin verran myös polkua ja muutama kilometri asfalttia. Reitti oli merkattu joten eksymään ei päässyt. Kunto olikin sitten IhanHukassa..

Hölkkä starttasi sunnutaiaamuna 9.05 Valkeakoskelta Tehtaan kentältä. Ensimmäiset kolme kilometriä juostiin asfalttia, kunnes päästiin hiekkatielle ja vähitellen myös ulkoilureitille. Alku sujui ”kohtuullisesti”, yritin aloittaa rauhallisesti ja vauhti sitä olikin, mutta jo tässä vaiheessa ihmettelin kun syke nousi kovin helposti.

Ensimmäinen tunti meni ihan ok ja juoksu tuntui kohtuullisen hyvältä. Tässä kohtaa olin ehkä vähän reippaan kolmen tunnin vauhdissa. Olin laittanut sykemittarin päälle ja vilkuilin sitä vähän huolestuneena: se väitti että syke huiteli vk2:lla. Kävelin kokeeksi välillä mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Pienessä ylämäkinyppylässä syke nousi kävelyvauhtia anakynnykselle. What..? Viimeksi näin on käynyt Uudessa-Seelannissa, missä juoksin maastopuolimaratonin jetlagissa.

Ensimmäiset 15km olivat pääasiassa leveää hiekkatietä tai ulkoilureittiä. Niiltä main alkoi hieman pidempi polkuosuus. Polulla meno tuntui hetken taas ihan kohtuulliselta, mutta parin tunnin kohdalla aloin olla jo aika kypsä. Syke hakkasi vaikka vauhti oli samaa luokkaa kun yleensä juoksen pk1:llä. Sanomattakin siis selvää että loppu oli aikamoista taistelua. Yritin keskittyä etenemiseen ja vältellä kilometrikylttien tuijottelua. Niitä ilmestyi kuitenkin eteen tuskallisen harvoin..

25km:n jälkeen meno oli hölkän ja ajoittaisen kävelyn vaihtelua. Kivana pikku lisänä jalkaterän lihakset ilmoittelivat haluavansa krampata minä hetkenä hyvänsä, etenkin alamäessä. Sisulla vaan eteenpäin. Sanomattakin selvää, että ohi lappasi porukkaa jatkuvalla syötöllä..

Viimeinen huoltopiste oli noin 3,8km maalista. En saanut enää oikein juomaa alas. Huono olo, oksettikin vähän ja silmissä sumeni hetkeksi. Taisin olla aika valkoinen, tai ainakin juomankaatajat katselivat vähän kummallisen näköisinä. Mutta ei muuta kun vähän suolakurkkua mukaan ja menoksi.

Töpöttelin menemään säälittävää juoksuvauhtiani. Sain pidettyä etenemisen juoksuntapaisessa lähes koko lopun. Loppuaika taisi olla jotakin 3.49. Vauhti siis ”hieman” hidastui loppua kohti.. Garminin mukaan etenin 32,99km ja nousua kertyi 501m.

En tiedä mikä oli syynä sykkeiden karkaamiseen. Havaintojeni perusteella se oli koko matkan 20-30 lyöntiä korkeampi kun yleensä vastaavassa vauhdissa, eikä suostunut laskemaan edes kävellessä. Flunssa oli kärsitty jo reilusti ennen tapahtumaa, joten siitäkään ei voinut olla kyse. Aamulla tuntui hyvältä eikä odotettavissa ollut suuria ongelmia, jos vaan jalkaongelmat pysyvät poissa. No, näin tällä kertaa. Tästä ei onneksi voi kuin parantaa.. :)

Itse tapahtuma oli ihan mukava. Reitti oli ihan ok, mutta minun makuuni vähän tylsä ja sisälsi liian vähän polkujuoksua. Toki, tuo tylsyys saattoi johtua ihan vaan siitä, että eteneminen oli tällä kertaa vähän tuskaa :)